Vuoden jälkeen –Ja miten sitten kävikään?

Tasan vuosi sitten olin tehnyt päätöksen olla lähtemättä kunnallisvaaleihin ehdokkaaksi ja tarkoitus oli luopua muutenkin suurimmaksi osaksi kunnallispoliittisista luottamustehtävistä – Kuinkas siinä sitten loppuen lopuksi kävi?

Seinäjoella kokoomuksen osalta vaalit menivät hyvin, melkeinpä loistavasti! Syksyn mittaan luottamuspaikkaneuvottelut kävivät kuumina ja laineet löivät välillä lujaa, toivottavasti suurimmat arvet niiden suhteen on jo nyt haalenneet. Omalta osalta vanha suola janotti ja päätin kuitenkin vielä pysytellä mukana luottamustehtävissä. Eli, miten siinä sitten kävikään -Vuoden lopussa totesin olevani tarkastuslautakunnan jäsen, kunnallisjärjestön varapuheenjohtaja ja oman yhdistyksemme puheenjohtaja. Kokoukset siis vähentyneet, mutta eivät loppuneet. No, ei se haittaa –näin on hyvä!

Suunnitelma ”treenaan maratonille” etenee. Loman jälkeisen töihin paluun ankeudesta pelasti työkaverin lausahdus ”ootko sä laihtunut”? Kiitokset naapurihuoneeseen! Itse asiassa myös juoksu alkaa sujumaan, oikeasti, kesän aikana on tehty yli tunnin juoksulenkkejä noin 150 keskisykkeellä, joten ehkä joskus….

Valinta

Kesän aikana lähestyvät kunnallisvaalit ovat herättäneet monenlaisia ajatuksia ja viime päivien aikana olen tehnyt päätöksen -en lähde ehdokkaaksi. Tässä elämäntilanteessa ja elämänvaiheessa on pakko laittaa asioita järjestykseen. Kotona on kuitenkin ne kaksi tärkeintä asiaa, eli pojat, joiden lapsuudessa on asioita, joita en halua jättää näkemättä ja kokematta sen takia, että “kulta pieni, äidin pitää mennä, äidillä on kokous”. Varsinkin kun erossa oloa tulee muutenkin työni takia ja sen johdosta, että pojat ovat isänsä kanssa. Tavalliset, kiireettömät arki-illat ovat olleet viimeisten vuosien aikana luksusta, jota haluan lisää.

Päätös oli yllättävän rankka ja vaikeakin, omalla tavallaan olen päässyt sisään kunnalliseen päätöksentekojärjestelmään ja oppinut sen toimintamekanismeja, jotka eivät käytännössä mene ihan niin, kuin aikoinaan hallinto-oikeuden peruskurssilla opeteltiin! Olisi ollut myös hienoa olla mukana rakentamassa uutta Seinäjoen kaupunkia ja nähdä läheltä sen prosessin eteneminen.

Luottamustehtävissä tarvitaan myös naisia, nuoria, perheellisiä ja nuoria perheellisiä naisia. Tavallaan tuntuu, kuin jollain tavoin pettäisin sen, minkä puolesta olen niin kiivaasti ollut.

Vaalien lähestyessä saattaa tulla kyllä haikeutta ja jonkinasteista “luopumisen tuskaa”, koska kunnallispolitiikka on vienyt yllättävän paljon aikaa viime vuosina. Toivottavasti aikaa jäisi vähän itselle ja ennen kaikkea pojille. Pojista nuorempi syntyi kaksi kuukautta viime vaalien jälkeen ja kuusi päivää ennen uuden valtuustokauden alkamista, hän on todellakin elänyt tässä hommassa mukana .

Toisaalta, ehkä tämä elämä tästä rauhoittuu ja lähden mukaan ensi kerralla. Jos joku asia on varmaa, niin ainakin se, että kunnallisvaalit on joka neljäs vuosi!

Seinäjoki oli vauhdissa!

Oli muuten huikea viikonloppu täällä Seinäjoella. Vauhtiajot vetivät loistavan tapahtuman ja kaupungin täyteen porukkaa!! Jopa kebab-paikkoihin oli jonot. Kaksi kesän ihmismäärällä mitattuna suurinta tapahtumaa oli tänä vuonna kahden viikon välein ja molemmissa mukana olleena täytyy sanoa, että Vauhtiajot oli ehdottomasti ykkönen Tangomarkkinoihin verrattuna. Tosin voi tietty olla, etten ole mikään Tangomarkkinoiden ykköskohderyhmään kuuluva, mutta toisaalta, molempien pääesiintyjä oli sama, eli Lauri Tähkä, molemmissa oli samat laku- ja krääsäkauppiaat, benji-hyppy -systeemit jne. Kertooko se sitten siitä, että Tangomarkkinat yrittää tavoitella jotain muuta kuin perinteistä tangokansaa ja laskeeko Tangomarkkinoiden kävijämäärä edelleen, nähdään vuoden päästä.

Säätä voi kesätapahtumissa syyttää aina, mutta tunnelma ja järjestelyt on kuitenkin se, mikä ratkaisee. Perjantai oli huikean hauska ilta; Apulanta, Klamydia, Lauri Tähkä ja ennen kaikkea sen lisäksi vielä loistavaa seuraa M, S ja tietty T. Kiitos Vauhtiajot tästä viikonlopusta ja tunnelmasta! Tosin toiveena heittäisin, että ensi vuonna lisää anniskelupisteitä

Operaatio “treenaan muka maratoonille” on muuten sitten käynnistynyt ja etenee. Joka päivä on tullut tehtyä jonkinlainen kävelylenkki, kyllä tämä tästä… Lomakin sitten loppui, just kun siihen ehti tottua. No, ensi vuonna taas…

Loistava lomasää!

Vettä tulee, ei se mitään! Ollaan oltu mökillä, uitu, rentouduttu ja vietetty hauskoja iltoja hyvässä seurassa. Se, että ulkona ei ole helteistä on oikeastaan aika vapauttavaa – ei tarvitse koko ajan stressata siitä, miksei ole ulkona makaamassa auringossa. On ollut aivan loistava lomasää!

Lehtien kestoaiheina tuntuu olevan revittely erilaisten julkkisten onnistuneilla tai vähemmän onnistuneilla laihdutustarinoilla, väittely hiilareiden hyvyydestä / pahuudesta ja nyt viimeksi saatiin ihailla iltiksestä Lolan “paluuta”. Joo, oon aika kateellinen!!! Ja laihdutus sinänsä olisi kyllä varmaan ajankohtaista, kuten kunnon kohottaminenkin, en kiellä yhtään.

Tavallaan olisi aika kiinnostavaa aloittaa julkinen laihduttaminen tai treenaaminen, ilmoittaa kaikille, että nyt minä muuten laihdutan! Tai “tavoitteenani on osallistua maratoonille ensi vuonna.” Sen jälkeen ei voisi enää perääntyä tai tuntisi itsensä surkeasti epäonnistuneeksi. Tuo maratooni on jotenkin parempi, kun pelkkä laihduttaminen, koska siinä se laihtuminen, joka sinänsä on pääasia, tulee jotenkin siististi sivussa. Sitä paitsi olen huomannut, että maratooni-harjoittelussa voi loukata itseään mitä moninaisemmilla tavoilla, mikä estää edistymisen ja treenaamisen ilman, että sinänsä luovuttaa…

Näin kahden lapsen ja yhden avioeron jälkeen oma kroppa ja fysiikka ei välttämättä ole ollut se ensimmäinen ja ainut asia elämässä, johon jaksaisi tai yleensä voisi panostaa niin jumalattomasti. Nyt tässä viime aikoina kadonneen vyötärön metsästys ja kunnon kohottaminen on kuitenkin alkanut tuntua houkuttelevalta. En tosin tiedä miten sen tekisi, kun tuota aikaa meinaa olla rajallisesti ja töissäkin pitää käydä.

On muuten alkanut ihan tajuttomasti ärsyttämään ne lehtien laihdutus-jutut, jotka menee, että “kaikki syyt olla liikkumatta, ovat tekosyitä”. Vois tulla kokeilemaan tätä elämää joskus pariksi kuukaudeksi nämäkin syyllistäjät. Ja mitähän tapahtuisi, jos kaivaisin sen ajan, niinkuin eräässäkin lehdessä neuvottiin, “aamusta ennen töihin lähtöä”. Jep. Jättäisinkö 3,5 ja 8 vuotiaat keskenään kotiin ja lähtisin lenkille?! Siihen voisi olla sanottavaa jo monellakin taholla.

No, yritän keksiä jostain aikaa ja itsehillintää ja LOPETTAA napostelun ja suklaan syömisen, siitä tulee kyllä rankkaa… Olisko hyviä ideoita siitä, miten saisi kuntoiltua ja siis ennen kaikkea laihduttua? Muistaen, tästä elämäntilanteesta johtuvat realiteetit. Eikä please sitä neuvoa, että “ota lapset mukaan”! 3,5 vuotias vilkas poika ei oikeesti jaksa istua rattaissa mukana enää tämän enempää, muuten menee kyllä jo kiusaamisen puolelle.

Näissä mietteissä tänään. Taidan aloittaa sen terveellisen ruokavalion ja maratoonille treenaamisen -huomenna. Tänään nautin loistavasta lomasäästä!

Mistä sait sen käsityksen, Että noin voi tehdä toisille -Sul on pokkaa ainakin

Kävin surffailemassa blogilista.fi ero-sivustoilla ja olen teidän kanssanne täysin samaa mieltä! Kuinka paljon ja kuinka kauan pitääkään sietää?! Nyt on kulunut 1 vuosi 5 kuukautta ja joitain päiviä pääälle -koska se loppuu?

Kyllähän minä jaksan, enkä välitä -enää.  Antaa tulla vaan! Tulee mieleen vaan lähinnä Irinan biisi “Pokka”;

“Yhtä toivon enemmän kuin muuta. Paljon sen vuoksi antaisin, Että tuntisit oikeesti Miten paljon sä haavoitit. Ja miten kerran toisensa, Jälkeen se kaikki uudestaan nöyryytti. Älä väitä ettei sulla ole muka muistoo. Vai pidätkö sä mua tyhmänä, Jolla ei ole väliä? Itsetäänselvyytenä, lastenpalapelinä?

Pokkaa sul on ainakin, se on käynyt selväksi. Liikaa oot sen varjolla, Jo varastanut anteeksi. Mistä sait sen käsityksen, Että noin voi tehdä toisille. Mut se mun täytyy kyllä myöntää, Sul on pokkaa ainakin. Mä en tahtois kantaa turhaa kuormaa. Varsinkaan kun se mitään muuta ei. Mut tekisitkö sä uudestaan saman, Jos saisit valita? Onko sussa jäljellä, Palaakaan inhimillisyydestä?

Joo mä tiedän mitä tunnen, Mut sitä koskaan ääneen sano en. Mä pelkään että joskus peilistä Katsoo sun kaltainen. Mä en suutu enkä raivoo, enkä huuda, Siihen suostu enää en. Yksi ainut katse jota et ymmärrä kuitenkaan, Kertoo enemmän kuin kaikki sanat yhteensä. Sitä mitä tapahtuu syvällä mun sisällä Ja sitä mikä odottaa vielä sitä hetkeä, Kun on vapaa kaikesta mitä kannan mukana. Tiedän kuka sinä oot, mut onko sulla hajua, Sitä mihin oon päässyt ilman apua? Oikeastaan minun pitäisi kai kiittää sinua, Avasit mun silmät, en usko enää satuja.”

Pavlovin testin uusin versio

Olen tietoisesti välttänyt kirjoittamasta siitä meidän uudesta koiranpennusta (joka on aivan ihana!), ettei tule sellainen olo, että puhun vaan koirista tai lapsista tai molemmista.

Tiedättehän ne ihmiset, jotka koko ajan selittävät omista lapsistaan tai eläimistään? Mikään asia ei ole sellainen, ettei se johtaisi tarinaan lapsista tai koirista, eikä mikään kenellekään toiselle tapahtunut asia ole mitään verrattuna siihen, mitä tämän henkilön lapselle tai koiralle tai kissalle on sattunut. Peruskuvio on se, että pennut, ihmisen tai eläimen, ovat joko täysin mahdottomia tai aivan uskomattoman ihania. No, näitä tyyppejä löytyy varmasti useimmista kahvi- ja tupakkahuoneista.

Joo, no meillä siis on aivan ihana koiranpentu Kerrynterrieri “Peppi”. Nyt ollaan sitten muutaman viikon ajan opeteltu koiran elämää ja koiruuksia. On ihanaa kuinka joku voi olla niin innostunut siitä, että aamulla herää tai iltapäivällä tulee kotiin! Häntä heiluu ja se hyppii innoissaan, nuolee naamaa, eikä päästä metriä kauemmas, vaan seuraa koko ajan lähellä. Se on tosi imartelevaa ja saa meissä aikaan kaivatun reaktion; paijausta, silitystä, leperrystä.

Pavlovin kuuluisasta koiratestistä voisi muuten tehdä uuden version; kakka-keksi testi. Tämä pentu on ainakin aivan uskomattoman nopea oppimaan ja haluaa miellyttää myös tarpeita tehdessään (ja hyötyä itse). Se onkin loistavasti oppinut siihen, että aina kun tekee tarpeensa pihalle saa palkkioksi kehuja, taputuksia ja parhaimmassa tapauksessa namin. Tulee siis heti asiansa hoidettua pika-pikavauhtia luokse, istuu alas ja laittaa päänsä vähän vinoon ja tapittaa ruskeilla silmillään -kyllä siinä se koirankeksi usein tulee palkinnoksi annettua. Tosin tästä on kehittynyt jo uusikin versio, eli kun laitan käden hupparin etutaskuun, pentu juoksee luokse uskomatonta vauhtia – tietää mistä niitä keksejä saa. Toimii muuten loistavasti, kun opetellaan olemaan irti omalla pihalla.

Lopetan nämä pentu-jutut tänään tähän ja jos myöhemmin tuntuu tulevan liikaa koiratarinaa, niin laittakaa viestiä -yritän muistaa kuinka ärsyttävää se voi olla. Sen verran täytyy vielä lisätä tuohon tapaan laittaa pää kallelleen, katsoa silmiin ja saada tahtonsa läpi, että muistan kuulleeni joskus, että se on taito, jonka naiset oppivat jo ihan lapsena ja tehoaa erityisesti miespuolisiin… Pitääpä testailla!

Mitä muuta on ollut, kuin koiruuksia? Lomanodotusta!!!! Huima kahden viikon loma alkaa ensi viikon jälkeen, JES!! Onneksi vielä T aloittaa lomansa jo ensi viikolla ja on täällä kolme viikkoa yhteen menoon. Odotan!!

Juhannuksen saa viettää kotona!

Miltä kuulosta juhannus pienessä mökissä sadetta pitämässä kahden pojan (joilla “ei ole mitään tekemistä” ja “miten niin, miksei saa mennä uimaan?!”) ja yhden koiranpennun (joka ei ole sisäsiisti) kanssa? Kamalalta? Niinpä. Senpä takia me päätimmekin viettää juhannuksen tänä vuonna kotona!

Ei tarvinnut tiskata käsin, ei yrittää polttaa kosteita puita takassa tai nuotiossa, ei huitoa savua kauemmas silmistä, ei syödä hiiltynyttä ruokaa, ei tappaa hyttysiä tai muutakaan sellaista, mikä kuuluu sateiseen mökkielämään. Sen sijaan grillasimme ja nautimme lämpöisellä lasitetulla terassilla sateen ropinasta ulkona, kyläilimme ja rentouduimme. Naapurissa oli tehty samansuuntainen johtopäätös säätilanteesta ja pojat saivat kerrankin leikkiä pihalla yhdessä illalla niin myöhään kuin jaksoivat ja pelata päivällä pleikkaria ilman nalkutusta ja rajoituksia. Joten juhannus oli heidän osaltaan kuulemma ihan huippu!

Lauantaina juhlistimme vanhemman pojan synttäreitä Power Parkin huvipuistossa. Laitteisiin ei juuri tarvinnut jonottaa, vaikka emme todellakaan olleet ainoita, jotka olivat keksineet että se olisi loistava päivä viettää huvipuistossa. Onneksi olimme varautuneet sadetakeilla ja vaihtovaatteilla, joten hauskaa oli, vaikka vettä tuli välillä kaatamalla.

Luojan kiitos, juhannuksen saa viettää kotona!

Kuinka vanha pitää olla, että…?

Minulla on aivan loistavat naapurit! Meillä on ollut tontilla vanha, lahonnut kuusi, jonka rapistumista on seurattu ja pelätty sitä, koska myrsky kaataa sen ja mihin suuntaan ja minkä talon päälle. Ongelmalliseksi puun kaatamisen on tehnyt sen sijainti neljän talon tonttien risteyksessä (harmittavasti juuri minun puolella!), joka suunnassa on ollut jokin rakennus, rakennelma, aita tai kasvimaa,joka on estänyt kaatamisen. Tänään kun tulin töistä, puu oli kaadettu, rungon palat kärrytty naapurin puolelle ja roskatkin haravoitu! Apuun oli löytynyt todellinen ammattimies, joka kaatoi puun käytännössä ilman mitään näkyvää jälkeä. Hienoa, Kiitos!

Muutoin minusta on välillä viime aikona tuntunut samalta, kuin Adolf Ehrnroothista sen vanhan vitsin mukaan, jossa hän tuli kotiin Suomalaiselta Clubilta, ehkä hieman myöhäiseen ajankohtaan, ja eteisessä vaimo tuli moittimaan kotiin tuloaikaa, johon jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari totesi kuulemma, että “kuinka vanha pitää olla, että saa tulla kotiin niin myöhään kuin haluaa? Tuota teemaa kotiintuloajasta tosin voisi laajentaa ihan loputtomiin…

Ja se “vitun järkevä päätös” oli oikea!! Eikö tavallaan ärsyttävää myöntää?! Tämän perheen uusin pentu on nopeasti löytänyt paikkansa ja olemme kaikki aivan ihastuksissamme! Tuntuu, että kerrankin kävi niin, että vaikea päätös osoittautui kuitenkin oikeaksi ja vielä todella nopeasti.

Sauna, Suklaa ja Sibukka

Hieno fiilis! Tulin juuri saunasta ja avasin suklaalevyn (170 g, onko niitä muita kokoja?) ja sibukan (omppu ligt, onko niitä muita?). En siis ole Provinssissa. En, vaikka minulla olisi ollut tälle illalle vapaalippu. Onko minusta tullut vanha? Toivottavasti ei! Ja aion siis olla siellä taas ensi vuonna, mutta tänä vuonna yhteensattumien summa johti siihen, että olen kotisohvalla ja katselen Kirkan muistokonserttia televisiosta -ja en haluaisi olla missään muualla.

Siivoamisen jälkeen, sauna, suklaa, sohva ja sibukka tuntuu tosi hyvältä! Tuohon voisi kyllä tietysti lisätä vielä jotain, että ilta olisi täydellinen…

Huomenna meille tulee perheenlisäystä: pieni, purentavikainen narttu. Kuulostaako tutulta? Tällä kertaa tämä kerry-narttu ei tule kylään, koekäyttöön eikä mitään sellaista, vaan jäädäkseen.

Tuli tehtyä ihan vitun järkevä päätös

Nyt oikeasti vituttaa aika rankasti -suoraan sanoen. Meillähän on ollut se pikkuinen (viime torstaina 7,3 kg…) slovakian cuvac kyläilemässä. Päätös siitä, pidetäänkö se vai ei, piti tehdä nyt viikonloppuna. Päätös oli, että se vietiin perjantaina takaisin… Päätös oli ennen kaikkea järkipäätös; iso koira, pienet lapset, vaativa rotu, mitä jos en pärjääkkään, jne. jne.

Ja nyt harmittaa, ihan älyttömästi. Se sopeutui meille hyvin ja oli ihan älyttömän suloinen! Se mikä mietitytti oli se, että en olisi vielä voinut jättää sitä vanhemman pojan kanssa kotiin niin, että en olisi itse ollut paikalla, koska heillä ei todellakaan ollut vielä selvillä se, kuka oli tämän lauman alimmainen ja pentu näki pojat lähinnä kai koirina, joiden kanssa kuului riehua, riehua ja riehua. Muuta ongelmaa käytökseen tai muuhun liittyen ei ollut, joten nyt mietin, että olinko liian hätäinen?

Tosiasia kai on, ettei 9-10 viikkoinen pentu vielä todellakaan ole salonkikelpoinen, toisaalta myöskään pojat eivät ole hirveän tottuneita olemaan koirien kanssa, joten sopeutumista oli, ja olisi ollut, molemminpuolin. Kyseessä kun ei todellakaan ollut mikään ongelma tapaus, vaan iloinen, energinen, leikkisä ja erittäin suloinen pentu. Lasten kanssa heillä oli myös aivan loistavia hetkiä, silloin kun kaikkien “energia-taso” oli sopivalla kohdalla. Harkitsinkin, että olisin pistänyt pennun aitaukseen silloin, kun en itse ole kotona, mutta toisaalta tämän porukan toinen aikuinen oli sitä mieltä, että koiran paikka ei ole yksin aitauksessa ja että se ei olisi ollut oikein sille.

Niinpä perjantai-ilta itkettiin, lauantai oltiin haikeana ja tänään on yritetty katsella muita rotuja. Niitä vaan tulee koko ajan verrattua tähän pikku-naiseen, joka todella vei sydämemme! – ja mikään niistä ei tunnu miltään. Ja mielessä on käynyt, että saataisiinko se vielä takaisin, jos oikein oikein oikein pydettäisiin…

Olen tämän kahdenviikon aikana kuullut hirveän määrän varoittelua koirista, ja isoista koirista erityisesti, lasten kanssa. Kiitos kaikista niistä! Ne ainakin menivät perille ja tein siis tämän ihan vitun järkevän päätöksen.